Logiikan paradoksi

Minä olen ihastuja.

Siis se, joka ihastuu jokaiseen mieheen (no okei, ei jokaiseen) joka tulee vastaan. Ujosti ja ovelasti.
Ja läpinäkyvästi ja hihittelevästi.
Jokaisella ystävälläni on tietty paikka sydämessäni. En ehkä osaa näyttää sitä niin kuin tahtoisin, mutta kaikki ovat mulle ihan äärettömän tärkeitä. Ja minä olen yleensä se, jolle kerrotaan surut ja huolet, juorut ja unelmat. Mä olen hyvä ystävä.

Mutta olen saanut huomata, ettei kaikilla ole niin sinisilmäiset standardit kuin mulla.

Varsinkin miesten kanssa ystävyys on vaikeaa. Kaveruus on helppoa, jengiin on helppo päästä jos on huumorintajua ja rento olemus. Mutta ystäväksi, siis jos yrittäisi vähän lähemmäksi, henkisesti iholle, sehän on jo lähentelyä.
En kyllä kiellä, mulla on paha taipumus käydä vähän liiankin läheiseksi, mutta minkäs sille voi kun miehet kiinnostaa. En mä silti ikinä haluaisi loukata mun miespuolisia kavereita. En ikinä.

Mun kimpaantuminen miesten kaveruussuhteiden arvostamiseen ei ole kovin objektiivinen. Kaikki karvas kalkki alkoi, kun päädyin kertomaan tunteistani ystävälleni. Tai oikeastaanhan kaikki alkoi jo vuosia aiemmin.

Mä tutustuin Peteen kuusi vuotta sitten harrastuksen kautta. Pete on mua viisi vuotta vanhempi, ja jotenkin me ollaan oltu aina aika samalla tasolla. Mä oon pitäny Peteä lähinnä isoveljenä; turvallisena, hauskana ja rehellisenä. Hänelle olen voinut kertoa kaikki synkimmät salaisuuteni. Samalla olen ollut aika ajoin ihastunut häneen. Ihastunut samalla tavalla kuin pikkutyttö ihastuu opettajaansa, se on sekoitus ihailua, kunnioitusta ja lähimmäisenrakkautta.
Mä en ole antanut sen tunteen tulla ikinä esiin, koska Pete oli onnellisesti kihloissa ja suunnitteli häitään, perusti omaa kotia. Mä sivuutin sen ja elin omaa elämääni. Mutta välillä tunne palasi, mä tiesin sen olemassaolosta.

Sitten iski pommi.
Pete erosi kihlatustaan.
Mä en ensin edes tajunnut mitä se kertoi mulle. Tuire oli vaan ottanut kassinsa ja lähtenyt. Jättänyt miehen, kissan ja kihlajaisastiaston.

Pete oli ihan säpäleinä. Entinen aina nauravainen mies oli poissa ja pöydän takana retkotti ikääntyneen näköinen, väsynyt, masentynyt hahmo, jota en meinannut tunnistaa. Mä kuuntelin Peten huolia monta viikkoa putkeen. Mä jäin yöksi nukkumaan sen viereen.
Ja kauhea ihastumisen kirvely nipisteli mun vatsanpohjaa, välillä en uskaltanut edes mennä lähelle, niin pahalta se tuntui. Musta tuntui että loukkasin Peteä omilla tunteillani.

Oli pakko kertoa totuus.

Mä kysyin Peteä kahville, mulla oli jo valmiiksi kauhea olo tulevasta. Vaikka tilanne ei ollut sama kuin oikealle ihastukselle kertominen, tilanne jännitti mua hirveästi. Mutta enhän mä yrittänyt iskeä sitä. Mä halusin vain olla rehellinen, kukapa ystävä ei sitä haluaisi olla?

Mutta Pete raahasi kahvilaan mukaan kaverinsa. Yksi Peten rasittavista tavoista silloin kun olisin halunnut jutella kahdestaan.
Siinä ilta vieri, mentiin kulmakuppilaan, miesten typeriä, sovinismihtavia juttuja kuunnellessani toivoin etten olisi lähtenyt ollenkaan. Vihdoin kaveri lähti kotiinsa ja menimme Peten kanssa torille odottelemaan linja-autoa.

"Pete, mä haluun kertoa sulle, tää on vaivannut mua jo pitkään. Mä oon ollut välillä aika ihastunut suhun."

"Mä oon kyllä huomannut. Mutta mä en ole suhun" kuului vastaus.

En melkein ensin tajunnut mikä muhun osui, se iski kuin kirkkaalta taivaalta.

Sille, jonka mielestä ei ole kamalampaa kuin tulla hylätyksi rakastettunsa taholta, saada siis rukkaset, haluan kertoa: Vielä kamalampaa on tulla hylätyksi ystävänsä taholta, kun ei yritä mitään, kun on täysin avoinna totuudelle. Kun tahtoo säilyttää jotain tärkeämpää. Tai jotain mitä luuli tärkeäksi.

Se oli kuuluisa Freudilainen lipsahdus. "En mä sitä ihan noin tarkoittanut" ei muuttanut enää asiaa, kun olin kuullut ensimmäistä kertaa mitä hän minusta oikeasti ajatteli.

Olin petetty. Ikinä en ole ollut niin petetty, en silloin kun poikaystäväni valehteli päin naamaani toisesta naisestaan. Mies, jolle olin uskonut huoleni ja salaisuuteni, jota olin rakastanut pyyteettömästi koko sydämestäni kuin omaa veljeäni, olikin salaa pitänyt minua jotenkin pilkkanaan. En edelleenkään osaa täysin muotoilla tätä petetyksi tulemisen kokomusta päässäni, vaikka tapauksesta on jo muutamia kuukausia.

Jotenkin mua loukkaa se ajatus, että Pete automaattisesti ajatteli mun olevan kiinnostunut hänestä siinä mielessä. Ja ajatus oli laukaissut hänessä niin kovan pelkorektion, että hän tyrmäsi minut ennekuin ehtisin ehdotella mitään. Niin testosteronilöyhkäisen itsekästä. Jos hän oli kerran huomannut ihastukseni, miksei hän ikinä huomauttanut siitä? Miksei hän sanonut että se oli okei ja jatkanut eteenpäin? Sen sijaan hän antoi minun kärsiä pikkuhiljaa ja painiskella typerissä tunteissani vuosikausia. Ja ottanut aina kavereita ympärilleen, kun aikoi tavata minua, palaset loksahtelivat paikoilleen. Pete oli sittenkin samanlainen pelkuri kuin muutkin.
Ehkä se oli oikeudenmukainen todellisuuskatsaus minunlaiselleni kaikista hyvää uskojalle.

En voi olla ihmettelemättä tätä miesten logiikkaa.

Olisiko se lopulta niin paha, jos voisi joskus keskustella Tunteista?